Sama se, nähty jo on että tämä kylä ei ole jäniksen selässä, paremminkin kilpikonnan.
Ohjailin taas autorehjaani takaisin sille jo tutuksi tulleelle tielle ja paluuaika kesti kauemmin kuin koskaan näiden kahden päivän aikana. Perillä olin vihdoinkin ja tavaroitten purku peräkontista vei aikansa sekin. Keittiöön ja vajaan, edestakaisin raahasin. Multasäkit! Että ne kehtasikin painaa niin paljon. Naulasäkit, ne ne vasta painoikin. Tilaamani lautatavara tulee, no, manjaana. Työkaluja ripustelin järjestelmällisesti nauloihin seinälle. Siitä ne löysi heti kun tarvitsen. Ruosteiset edeltäjät heittelin huonoon vasuun. Ehkä niille jotain keksin, manjaana.
Työn keskellä huomasin vatsan murinan. Ei se ilmavaivojaan valittanut vaan apetta se vaati.
- Koskas minä olen oikeasti syönyt? sanoin itselleni.
- Oikeasti toissapäivänä vuokrasopimuksen tehtyäni!
- Aikapitkä aika, alahhan antaa, sanaili vatsani nälkäänsä. - Kipinkapin keittiöön.
- Okei, mennään sitten.
Kun hella tohisi jo mukavaa lämpöä, samoin uuni, rauhoituin tosissani gastromian saloihin, keskityin valmistamaan itselleni ensimmäistä oikeaa ateriaa täällä,- kotona.
Munakoisoa, paprikoita, tuoreita valkosipuleita, aah, oliiviöljyä. Juustoa ja valkoviiniä. Lihaksi lammasta.
Pilkoin, paloittelin, sekoittelin, ja välillä naukkailin valkkaria.
Ja niinhän siinä kävi että kun tyhjään vatsaan naukkailin, niin luovuuteni oitis heräsi.
Kiireesti paistos uuniin, sitten minulle pakonomainen tunne mennä työtilaan, ja nostaa kankaat esille. Nostelin laatikoista väriputkilot ja purkit pöydälle. Nuuhkin niiden tuoksua. Se oli jotain taivaallista. Etsin siveltimet, kynät laatikoistaan ja asettelin niitä lasipurkkeihin.
Nyt näytti työtilalta. Pääsin tekemään luonnoksia rauhassa, minkään häiritsemättä.
Paitsi. Myönnytykseni nykytekniikalle, se kännykkä! Se kiljahti vihaisesti ja syyttävästi. Suku ja ystävät Suomesta vaatimalla vaativat etten hautauisi sinne ihan tavoittamattomiin. Siltävaralta jos vaikka sattuisi jotakin. Nyt ystävä kiljui kaukaa että missä olet, mitä teet?
Pikakelaus päivien tapahtumiin ja että nyt teen töitä.
- Siis mitä töitä? - Etkö sinä yhtään nauti sen maan kauneudesta.
- Kurkistin ulos. No näkyy vuoristoa, palanutta ruohikkoa, kivistä ja kuoppaista tietä. Ei muuta.
- No taivas on sininen, mutta ekös se ole sellainen sielläkin?
- Ei. Täällä sataa..
- Tasan ei ole onnen lahjat..
- Siitä puheenollen, oletko jo Onniin törmännyt?
- Häh? Töihin minä tänne tulin..
- joojoo, tiedetään, mutta siellä miehet puhuu ja pussaa..täällä ne ei tee kumpaakaan.
- Lopetetaan jo. Ei mitään uutta. Palaillaan. Terveiset kaikille, moikka. Apua, ruoka palaa..
Huomaamattani aika vilahti työtä kehitellessäni kunnes keittiön suunnasta leijaili tuoksuhurmio. Siihen vastasi vatsani sellaisella hurmiolla että keittiöön oli juostava ja nopeasti.
Jos olisin unohtunut kauemmaksi ajaksi, olisi saanut syödä palanutta paistosta. Ensi kokemus oli kuitenkin mukiin menevä ja palanut pinta oli oikestaan aika herkullinen, mielestäni?
Jospa syksyyn mennessä oppisin tutemaan hellani ja uuninikin paremmin. Kenties.
Työ ja sen jälkeen syöty ateria alkaa raukaista niin että en mahda mitään sille että silmäluomet alkaa lupsaa puolitankoon. Mielessä pyörii sekavasti päivän kokemusten kaleidoskooppi
sekatavarakaupan hajut, tunnelma, ihmiset. Sekavasti ajatuksiin sotkeutuu tulevan suunnitelmat, tekemättömät työt. Hiljaisuus ympärillä, puuroutuu unen seittiin ja näin unta kaatuneesta kahvikupista.
--------------
Tämä oli pieni tutustuminen Mandariinien majataloon jota siirryn kirjoittamaan nyt kaikessa rauhassa yksityisesti. tavoitteeni on kirjoittaa jouluun saakka ja kokeilla sitten onko kukaan halukas julkaisemaan tätä.
-----------------
Annan tupa jatkuu ruokablogina edelleen kuten ennenkin, joten keittiössä tavataan!
Maireanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti